Penikkatauti
ja sen aiheuttajat olivat usein aiheinani viime keväänä ja kesänä. Muistelin alkusyksystä,
että enhän kokenut säärikipua kilpailuissa; vain ennen kilpailuja
avausvedoissa, näin myös Lyonissa.
Noin kuukausi sitten kävelin Vantaanjoen varrella, mutta juoksin myös hölkkävetoja
yhteensä noin kilometrin verran. Sääret olivat illalla kipeät. Kolme päivää
aikaisemmin olin tehnyt Ogelin kentällä harjoituksen, joka vastasi lämmittelyä
ennen 100 metrin kilpailua päätyen lentävään 30 metriin ja yhteen täysvauhtiseen
pystylähtöön: ei säärikipua illalla eikä seuraavana päivänä.
Siis kilpailuvauhtisessa juoksussa en huomaa säärikipua jälkeenpäinkään,
mutta rennoissa 75 - 85 prosenttisissa lämmittelyvedoissa säärikipua on jo ennen jarrutustakin.
Kilpailuvauhdissa
askel on korkeampi ja ilmeisesti lyhempi, jolloin päkiä tulee maahan lähempänä
painopistettä.
Lämmittelyvedoissa ja treenivedoissa tossuilla lienee matala, ylipitkä askel,
jolloin joka askeleella tulee jarrutusta: tärskähdys on kovempi. Lämmittelyalueena
on kilpailuissa usein tekonurmi, jossa jalkapallokentän keskikohta on reunoja
ylempänä. Siksi lämmittelyvedot tehdään aina joko ala- tai ylämäkeen.
Hölkkävedoissa Vantaan joen varrella juoksen aluksi kohti
Vanhankaupungin koskea myötämäkeä, joka edelleen
pidentää askelta, ja kun päkiällä tullaan alas, tärskähdys on kovempi kuin
tasaisella. Siksi peruskunnon kohotusjuoksuiksi tarkoitetut harjoituspäivät olivat jo viime
vuoden syksyllä ongelmallisimmat, mutta erityisesti viime keväänä.
Tänä syksynä
olenkin voittopuolisesti kävellyt Vantaan rannassa ja juossut 90 prosenttiset vedot
Itsenäisyyden puiston loivassa ylämäessä, jonka kivituhkapolut ovat yleensä aina
kimmoisia.
9/10 –vauhdissa juoksuasento on jo lähes sama kuin kilpailuissa, ja siksi
säärikipu ei ilmaannu. Penikkataudin loitolla pitämisessäkin pätee:
juoksuasento, juoksuasento, juoksuasento
JK. Alex Hutchinson kirjoitti mielenkiintoisen artikkelin juoksuasennosta pitkän matkan juoksussa.