Palauttava harjoitus vai lepo?

"Virkistysurheilija, joka kilpailee kerran viikossa ja harjoittelee kahdesti, palautuu riittävästi," kertovat useat nettivalmentajat kuten Jimson Lee. Kokemukseni on kuitenkin, että esimerkiksi HKV:n marraskuun hallikilpailuihin harjoitellessa, kolmesta harjoituksesta yhden on oltava submaksimaalisen eli juostuna noin 85-94 prosentin tehoilla

Ongelma palautumisen kanssa nousee heti, jos lisäksi käyn kuntosalilla. Silloin yhden juoksukerroista on pysyttävä selvästi palauttavalla alueella eli minulla syke ei nouse 145:ttä korkeammaksi viimeisessäkään vedossa (maksimisykkeeni on 179 ja minimi 56)

Tällä viikolla tein maanantaina palauttavia vetoja (korkein max syke 142), keskiviikon harjoitus oli alaktinen ja tänään submaksimaalinen noin 93 prosentin tehoin. Juoksut, erityisesti alkulämmittelyn lopun 25 metrin kiihdytykset, tuntuvat jaloissa, joten huomenna on palauttavan harjoituksen vuoro ja sunnuntaina lepo

Siis molempia tarvitaan: palauttavia harjoituksia ja lepoa

Kropan aktivointi meni pieleen lauantain 7.1 lumitöissä ehkä juuri sen tähden, että vain lepäsin sunnuntain. Maanantaina 9.1 juoksu olikin tahmeata; ylimääräistä sekuntia en saanut pois kellosta kuin vasta 7.2

Tarvitaanko yleisurheilussa valmentajia?

Athletics Weekly on paperimuodossa hyvin sen kolmen ja puolen punnan arvoinen, jonka se maksaa Englannissa irtonumerona. Käyn sen nettisivuilla pari kertaa kuukaudessa. Luin eilen Kansanyhteisökisojen 1966 maratonin kultamitalistin Jim Adlerin kirjoituksen brittien pitkänmatkan juoksijoista 1960-luvulla, Dave Bedford ja Ron Hill kuuluisimmat, ja heidän saavutuksistaan: kaikki kävivät töissä, Adler itse muurari ja rappari, ja olivat myös perheenisiä; vain Ian Stewartilla oli valmentaja, muiden valmentaessa itse itseään.

Adler, kahdesti 30 km:n maailmanennätyksen haltija, korostaa perusasioiden tärkeyttä: paljon maileja harjoittelussa; kilpailujen tuomaa henkistä kovuutta, mukana monet maastojuoksut, ettei aloita liian kovaa; vaatii valtaisaa keskittymistä juosta 75 kierrosta 73 sekuntiin/kierros; kilpailu alimatkoilla hyödyksi, jne. Adlerin neuvo nykybriteille on: perusasiat kuntoon ja useita kilpailuja 10000 metrillä; vasta näyttöjen antamisen jälkeen on aika vaatia ulkomaisia ja korkean paikan leirejä.

Adlerin kirjoitusta lukiessa tuli ajatus, että hänen keinoillaan ilman kestävyysjuoksuvalmennusta Suomeen pitäisi ilmestyä joka vuosi aina uusi 2.15 - 2.16 maratoonari, joka kykenee kilpailemaan kansainvälisellä tasolla 10 - 15 vuotta, menettäen koko uransa aikana vammojen paranteluun vain kolme kuukautta!

(Lisäys 6.12.15: Bruce Tulloh on myös kirjoittanut juoksemisen hauskuudesta)

Klikkasin eilen Ilta-Sanomista myös uutisen Ella Räsäsestä: uskomatonta luettavaa loppuun palamisesta – vai polttamisesta - loistavan hallikauden 2013 jälkeen.

Pari tuntia myöhemmin käväisin speedendurance.com –sivustolla, jossa oli linkki 1970-luvun valmentajakuuluisuuden Bill Bowermanin 400 metrin harjoitusmenetelmiä koskevaan Jimson Leen artikkeliin. Bowerman tiivistää maailmanluokan juoksijoita tuottaneet harjoittelumallit kolmeen tekijään:

-          - Harjoitusohjelma on joustava, mutta sitä noudatetaan

-         -  Menestys on suorassa suhteessa lahjakkuuteen

-          - Jos harjoittelu ei ole nautittavaa, mitään pysyvää menestystä ei ole saavutettavissa

Jimson Lee analysoi, että

-           Bowerman toteaa vain itsestään selvyyksiä, muttei esitä mitään syvällistä

-           Useimmat urheilijat parantavat tuloksiaan, olipa harjoitusohjelma mikä tahansa, kunhan harjoittelun kuormitus on realistinen ja lepo riittävää

-         Valmentajan todellinen tehtävä on olla sotkematta valmennettavansa asioita.