Kilpailujen makuun

Kuopion ilta oli eilen lämmin, 18 astetta, ja Kuopion Reippaalla kuukausikilpailut. 100 metrin juoksuni ei ollut läheskään rentoa, vaan yritin liikaa ja kangistuin selvästi viimeisellä 30 metrillä. Harjoitusluonteisten kilpailujen juoksuihinkin pitäisi keskittyä samalla tavoin kuin mestaruuskilpailuissa!
Kun 400 metriä oli 10 minuutin jälkeen, kilpailuista tuli intervalliharjoitus. Aloitin kilpaveikkojen mukaan kovaa (kuin hallikilpailuissa olin tottunut) ja siksi viimeiset 120 metriä olivat taaperrosta, oikeastaan jo 180 metrin jälkeen: ehkä kovin maitohappokylpy, jonka olen ottanut ikiurheilijana.
Lisää lämpimiä päiviä ja kovempi vauhtisia vetoja!


PS. Kilpailun jälkeen Trattoria Sorrento oli matkan varrella; onneksi vaimoväki oli tehnyt pöytävarauksen, koska muutoin emme olisi mahtuneet sisään; ruoka oli loistavaa ja edullisesti hinnoiteltu; ei jälkeäkään fine dining-hömpästä!

Pettymys

Mikä meni pieleen EM-hallien 200 metrillä Toruńissa, kun loppukilpailun aika jäi lähes sekunnin alkuerää huonommaksi? Alkuerän aika oli toiseksi paras halliaikani ikiurheilijana.

Järjestäjillä oli verkkosivuillaan myynnissä kuvia, joissa oli mukana myös M70 –sarjan loppukilpailusta kaksi kuvaa loppusuoralle tulosta. En irvistänyt, mutta suuni oli supussa eivätkä leuat olleet auki, mikä Bud Winterin mukaan on merkki yliyrittämisestä. Olin myös ajautunut radan ulkoreunaan, mikä myös osoittaa, että olin kiristänyt kaarteen lopussa, kun sisemmiltä radoilta Novell ja Isaksson ilmestyivät näkyviin.

Oli myös kaksi kuvaa 200 metrin alkuerämme lopusta. Siinä katselin kelloa leukaperät rentoina, koska vihdoin nähtyäni ajan, saatoin lasketella lopun. Joka tapauksessa juoksin alkuerässä tarpeettoman kovaa yli sekunnin verran; ei ollut oikein käsitystä vauhdista, koska Jyväskylän SM-hallien 200 metriäkin oli mennyt pieleen iskiaksen takia, kun en ottanut silloin kiputabletteja.

Myös SM-kisoja ennen viidet yli 95 prosentin vauhdilla juostaviksi tarkoitetut harjoitukset oli pakko korvata alle 90 prosentin vauhdein, kerran jopa pelkällä kävelyllä. Mutta eiköhän viime kesän jääminen kilpailujen osalta kuntoutusluonteisiksi, ollut pääsyy siihen, että kaksi kilpailua samana päivänä oli liikaa.

Yön yli nukkumisen jälkeen 200 metriä kulki taas viestissä erinomaisesti; edellisillan kaltaisesta sammumisesta lopussa ei ollut tietoakaan, vaan vaihto meni jopa päälle.

Yliyrittäminen vai rentoutuminen

"Yritin räjäyttää", otsikoi YLE Janne Ahosen avauksen Keski-Euroopan 2013 – 2014 mäkiviikolla: Ahosen mukaan yritystä hypyssä oli selkeästi liikaa.

Miksi niin kokenut hyppääjä kuin Ahonen, todellinen ikiurheilija, sortuu näin alkeelliseen virheeseen? Vai onko kyseessä "virhe" suomalaisten geeniperimässä? 

Nimittäin viime talvena YLE myös uutisoi:

”Kauheasti oli yritystä, mutta ehkä siitä puuttui jotain”, sanoi Tanja Poutiainen Schladmingin MM-pujottelun toisen laskun jälkeen YLEn haastattelijalle, kun hän oli jäänyt neljänneksi.

Mikä Tanjan laskusta puuttui? Minusta Tanjalta puuttui rentous jo ennen laskua, kun hänen kasvonsa välähtivät ruudussa ennen edellisen laskijan lähtöä: suu oli tiukasti supussa. Itse lasku näytti noudattavan lähtöhetkellä kuulunutta kannustushuutoa ”Paina, paina” ja reagoivan asiantuntijaselostajan ”Nyt kaasua” yms. kommentointiin. Lasku oli jäykän näköistä. Siitä puuttui rentous. Alaraajojen kolme niveltä – nilkat, polvet ja lantio – eivät toimineet joustoperiaatteella.

MM-pujottelun voittaja, teini-ikäinen Mikaela Shiffrin sen sijaan totesi: ”En odottanut mitään. Halusin vain todella laskea yhtä hyvin kuin harjoituksissa. Haluan näyttää maailmalle mitä osaan.” ja ”Tiedän, missä jalkani ovat ja tiedän mitä sukset pystyvät tekemään.” Hänen leukaperänsä olivat rennot ennen laskua, mikä on merkki muunkin kropan rentoudesta. Missään vaiheessa hänen suorituksessaan ei ilmennyt yliyrittämistä.

Samanaikaisesti Tampereen Pyrinnön Ella Räsänen kirmasi rennosti sisäratojen uuden 400 metrin Suomen ennätyksen 52,99 Jyväskylän SM-hallikisoissa 16.2.2013. ”Tuntui yllättävän helpolta”, Räsänen hihkui Aamulehden mukaan, mikä hehkui television katsojille juoksusta Räsäsen jopa vilkaistessa loppukaarteessa taaksepäin. Hän myös kiitti vauhdinjakoaan YLEn toimittajalle, ”Ensimmäinen kakkonen ei ollut liian kova”, mikä myös kertoo siitä, että hän ei yrittänyt liian kovaa. Suomalaisille niin tyypillinen 110-prosenttinen yliyritys oli tipotiessään. 

Sataprosenttinenkin yrittäminen on Bud Winterin ”Relax and Win” (uusin painos 2012) kirjan mukaan useimmiten merkki yliyrittämisestä. Hänen rentoustestinsä on juosta ensin 100 prosenttista vauhtia lentävä 30 metriä ja sen jälkeen 90 prosenttisella yrityksellä. Jälkimmäinen tuottaa Winterin mukaan poikkeuksetta nopeamman ajan!

Rentoutusta pitää harjoitella. Siihen ei riitä pelkkä käsky itselle: rentoudu.

Tanja Puotiainen ei ole ainoa huippumme, joka sortuu yliyrittämiseen. Vaivaako Jarkko Niemistä sama ”geenivirhe”, koska hän häviää usein tasaväkiset kamppailut niiden lopussa? Entä Kaisa Mäkäräinen? Häneltä löytyy itseluottamusta, mutta rentous ampumapaikalla? Onko hänellä sitä?

Ensin rentoutuminen alkaen päänahkasta lihasryhmittäin varpaisiin, sitten suorituksen mielikuvaharjoittelu rentoutuneessa tilassa, edellispäivänä ja ennen kilpailua, näin opetti Lloyd ”Bud” C. Winter, jonka valmennettavat pitivät aikoinaan hallussaan kaikkien pikajuoksumatkojen maailmanennätyksiä.