Kilpailujen makuun

Kuopion ilta oli eilen lämmin, 18 astetta, ja Kuopion Reippaalla kuukausikilpailut. 100 metrin juoksuni ei ollut läheskään rentoa, vaan yritin liikaa ja kangistuin selvästi viimeisellä 30 metrillä. Harjoitusluonteisten kilpailujen juoksuihinkin pitäisi keskittyä samalla tavoin kuin mestaruuskilpailuissa!
Kun 400 metriä oli 10 minuutin jälkeen, kilpailuista tuli intervalliharjoitus. Aloitin kilpaveikkojen mukaan kovaa (kuin hallikilpailuissa olin tottunut) ja siksi viimeiset 120 metriä olivat taaperrosta, oikeastaan jo 180 metrin jälkeen: ehkä kovin maitohappokylpy, jonka olen ottanut ikiurheilijana.
Lisää lämpimiä päiviä ja kovempi vauhtisia vetoja!


PS. Kilpailun jälkeen Trattoria Sorrento oli matkan varrella; onneksi vaimoväki oli tehnyt pöytävarauksen, koska muutoin emme olisi mahtuneet sisään; ruoka oli loistavaa ja edullisesti hinnoiteltu; ei jälkeäkään fine dining-hömpästä!

Mikä vaiva?

Kuriton koululaisjoukkio ylitti radan Liikuntamyllyssä runsas viikko sitten juuri kaarteen lopussa, kun takanani oli 200 m täysvauhtista menoa; huutooni eivät reagoineet vaan vasta kun tein äkkijarrutuksen, josta kiihdytin uudestaan takasuoran loppuun kokonaismatkaksi 250 m.

Aivan suunnittelemaani harjoitusta en tehnyt, mutta tilanteeseen nähden ”ihan” hyvä maitohappoharjoitus kaikkine vetoineen. Usein vastaavassa tilanteessa pohje on revähtänyt lievästi, nyt ei, mutta siinä tuntui outoa poltetta. Ajattelin, että se johtuu vain kovasta vauhdista kaarteissa.

Muutaman tunnin kuluttua aioin hieman venytellä, vaan ponnistavan jalan pohkeen yläosa tuntui aivan kuin se olisi suonenvedon jäljiltä. Seuraavana päivänä testasin sitä verryttelyjuoksussa, mutta jo puolivauhtisessa avausvedossa kipu oli sitä luokkaa, että lopetin siihen. Kävin lopuksi jalkaprässissä – ja kas kipu oli pois. Mutta se palasi illalla, kun olin istunut kirjoituspöydän ääressä viisi kuusi tuntia. Seuraavan aamun hieronnan jälkeen olo oli taas mainio, mutta kirjastossa ja seminaarisalissa istumisen jälkeen pohje hälytti.

Lauantaina kävin Liikuntamyllyssä: tein normaalin lämmittelyn ilman täyteen nopeuteen kiihdyttämistä, jonka asemasta juoksin noin 90 prosentin vauhdilla 120 m, jolloin pohkeen yläosan lisäksi polvitaive oli jäykkä. Ajattelin jalan sietävän kaksi noin 33 – 34 sekunnin 200 metrin vetoa, vaan jo ensimmäisessä 34,6 s vedon lopussa myös takareiden alaosassa tuntui kipua.

Panin kotosalla pakastehernepussin viideksitoista minuutiksi reiteen ja pari tuntia myöhemmin pohkeeseen. Seuraavan aamuna kipu oli kovempi ja nyt myös oikean lonkan yläosassa oli pistävä kipu. Makuulla olo ei tuonut helpotusta.

Kipuhan on vanha; koin sen ensi kerran yli 50 vuotta sitten; ehkä kesä oli 1963 ja Ähtärissä kansalliset; tammilankku oli silloin huippuhuutoa; keli sateinen; hyppy yliastuttu vajaa kymmenen senttiä ja jalka liukui lankulta metrin, jonka johdosta menin mukkelis makkelis kasaan.

Iskiashermohan se on, joka säteilee vuoroin pohkeen yläosaan ja takareiden alaosaan: kylmähoito on pahasta, mutta oikeaan osuva voimaharjoittelu poistaa sen tilapäisesti.

Polttavan kivun sain pois sunnuntaiaamuna istumalla koko painollani tennispallon päällä ja hieromalla lonkan yläosaa. Seisoin myös varpaillani selkä seinää vasten kädet suorina ylös niin pitkään kuin jaksoin, jolloin lantion seudun nikamien ympäristön syvät lihakset vahvistuvat.

Maanantai oli surkimuspäivä koska kipu oli takareiden alaosassa; tiistai lepoa; eilen kävelin puolitoista tuntia, kolme neljä kertaa polvia nostellen niin pitkään kuin jaksoin; päälle vatsa- ja selkälihasliikkeitä

Tänään en uskaltanut varsinaisesti juosta verryttelyjuoksua, koska päkiöillä juoksu tuotti kipua mutta koko jalkaterällä astuminen oli oikeastaan kivutonta. Kävelin Eläintarhan tunnelin mäkeä ylös polvia nostaen ja lopuksi vasemmalla konkaten että pulssi nousi 159:än. Sen päälle seisoin kahdesti varpailla noin 15 s kerralla ja kävin jalkaprässissä 100 kg molemmin jaloin ylös ja yhdellä jalalla alas yht. 2x3 toistoa/jalka. Kipu oli pois. Hyppäsin rennosti vauhditonta kaksi kertaa, ei kipua, mutta kun kyyristyin lähtöasentoon ja yritin tulla siitä mahdollisimman vähäisen voimankäytön avulla ylös, kipu palasi pohkeeseen. Takareisi oli tänään kivuton toisin kuin maanantaina.

Oikea suhde levon ja lihasten voimanhankinnan välillä tuntuisi siis auttavan. Mutta mieli palajaa nopeus- ja nopeuskestävyysharjoituksia sekä maitohappokylpyjä.

JK. Tämän kirjoittamisen vaatima istuminen siirsi kivun takareiden alaosaan.

Onko sykemittarista apua?

On maailman yksinkertaisin asia harjoitella itsensä jumiin. Pikajuoksussa ja hypyissä se sujunee vielä helpommin kuin kestävyyslajeissa.

Jokainen kilpaurheilija haluaa kuitenkin parempia ja parempia tuloksia, minkä vuoksi harjoittelua on välillä kovennettava. Ikiurheilijoiden tulokset ovat tietysti aina suhteellisia, suhteessa oman ikäryhmän tulostasoon, iän mukana alenevaan käyrään.

Toisaalta kilpaurheilussa tärkeä osa tuloskuntoa on se, että saa niin sanotusti itsestään irti eli että on herkistellyt ennen kilpailuja.

Hiihtoa ja kestävyysjuoksua harrastavat kertovat jatkuvasti kilometreistään. Mitään vastaavaa yksinkertaista mittaria ei ole pikajuoksussa. Meille on tärkeintä juosta eri nopeuksilla kilpailumatkoja replikoivia vetoja.

Sekuntikello, sykemittari ja harjoitukseen käytetty kokonaisaika ovat ne yksinkertaiset työkalut, joilla seuraan harjoitteluani. Ilman niitäkin menestyy: ostin sykemittarin ja sekuntikellon vasta 2012, mutta voitin ensimmäiset – ja toistaiseksi viimeiset - veteraanien Suomen mestaruudet Mikkelissä 2011. Tavallinen rannekello riittää hyvin sora- tai metsäpoluilla juostavien vetojen vauhdin mittaamiseen ja kännykän sekuntikello radalla juostaviin 200 tai 300 metrisiin.

Ostin yksinkertaisimman sykemittarin kontrolloidakseni palautumista. Odotan sykkeen alentuvan alle 110:nen ennen uutta vetoa, kun juoksen täysvauhtisia vetoja. Jos syke jää kävellessä 115 – 120 tasolle, lopetan harjoituksen ja aloitan loppuverryttelyn.

Jos jatkan harjoitusta ilman täydellistä palautumista, maksimisykkeeni ei enää uudessa vedossa nouse samalle tasolle kuin edeltävissä eli että en saa itsestäni enää irti täysiä tehoja; ylikunnon vaara uhkaa. Erityisesti yli 150 metrin vedoissa seuraan maksimisykettä: mitä korkeammalle se nousee, sitä paremmassa irtiottokyvyssä olen.

Jos taas juoksen alle täysvauhtisia eli 80 - 95 prosenttisia vetoja määräminuuttivälein, tärkeintä ei olekaan palautuminen vaan kehittää maitohapon sietämistä lihaksistossa, maitohappokylvyt; tavattoman harvoin vain olen juossut tällaisia vetoja selattuani kalentereita syksystä 2012 lähtien.

Sykemittari on tärkein niinä päivinä, jolloin on tarkoitus juosta palauttavia vetoja, joissa lihaksissa oleva maitohappo palaa energiaksi aerobisella sykealueella. Nimittäin liian usein tapahtui osaltani se, että helppona päivänä innostuin juoksemaan vielä yhden lisäveden kun meno tuntui niin helpolta, jolloin palauttava harjoitus ei ollutkaan enää palauttava; tieto siitä, että jo edeltävässä vedossa liikkuu anaerobisen rajamailla, hillitsee juoksuhaluja.