Ylikunnossa

"Jossain se näkyy", kommentoivat kilpakumppanit Liikuntamyllyssä, kun kerron olleeni aamulla ensin lumitöissä, tarkoittaen että se näkyy jossakin myönteisesti

Mutta harjoituskautena ja erityisesti kilpailuihin valmistautuessa lumityöt vievät herkkyyden ja räjähtävyyden. Yksi puolituntinen viikossa ei vielä muuta mitään, mutta jos seuraavana aamuna joutuukin kolaamaan ja lapioimaan jo tunnin verran kuten viikolla 2, vaikutus on selvä: vauhditon pituustulokseni putosi 225:stä 210:een

Viikon 4 olin äkkilähdöllä Teneriffalla ja kävinkin kentällä kolmasti; pulssi kohosi mainiosti 250-300 metrin submax-vedoissa 175:en ja sähäkkyyskin tuntui palautuvan. Mutta kotona odotti kahden viikon todellisuus: lumitöissä neljästi viikossa

Viime viikon maanantaina testasin kuinka pitkälle kestän kolmen minuutin 800 metrin vauhtia - 300 m; viime perjantain testasin pitkällekö pääsen 1.10 loppuaikaan tähtäävällä 400 metrin aloituksella - 300 m

Keskenkuntoinen siis, mutta mieluumminkin lumitöiden ja harjoittelun yhteisvaikutuksesta ylikunnossa, koska pulssi ei noussut toissa päivänä 200 metrin vedossa edes 160:een; herkässä kunnossa pulssini nousee harjoituksissa 200 metrilläkin 173 - 175:een (maksimisykkeeni 180). Eilen tiistaina teinkin pulssin kohotusharjoituksen eli palauttavia, noin 33-35 sekunnin 150 metrin vetoja

Nyt on viikko aikaa terävöittää juoksu Jyväskylän SM-halleihin, jotta kykenisin hyödyntämään lumityöt loppusuoralla

Onko sykemittarista apua?

On maailman yksinkertaisin asia harjoitella itsensä jumiin. Pikajuoksussa ja hypyissä se sujunee vielä helpommin kuin kestävyyslajeissa.

Jokainen kilpaurheilija haluaa kuitenkin parempia ja parempia tuloksia, minkä vuoksi harjoittelua on välillä kovennettava. Ikiurheilijoiden tulokset ovat tietysti aina suhteellisia, suhteessa oman ikäryhmän tulostasoon, iän mukana alenevaan käyrään.

Toisaalta kilpaurheilussa tärkeä osa tuloskuntoa on se, että saa niin sanotusti itsestään irti eli että on herkistellyt ennen kilpailuja.

Hiihtoa ja kestävyysjuoksua harrastavat kertovat jatkuvasti kilometreistään. Mitään vastaavaa yksinkertaista mittaria ei ole pikajuoksussa. Meille on tärkeintä juosta eri nopeuksilla kilpailumatkoja replikoivia vetoja.

Sekuntikello, sykemittari ja harjoitukseen käytetty kokonaisaika ovat ne yksinkertaiset työkalut, joilla seuraan harjoitteluani. Ilman niitäkin menestyy: ostin sykemittarin ja sekuntikellon vasta 2012, mutta voitin ensimmäiset – ja toistaiseksi viimeiset - veteraanien Suomen mestaruudet Mikkelissä 2011. Tavallinen rannekello riittää hyvin sora- tai metsäpoluilla juostavien vetojen vauhdin mittaamiseen ja kännykän sekuntikello radalla juostaviin 200 tai 300 metrisiin.

Ostin yksinkertaisimman sykemittarin kontrolloidakseni palautumista. Odotan sykkeen alentuvan alle 110:nen ennen uutta vetoa, kun juoksen täysvauhtisia vetoja. Jos syke jää kävellessä 115 – 120 tasolle, lopetan harjoituksen ja aloitan loppuverryttelyn.

Jos jatkan harjoitusta ilman täydellistä palautumista, maksimisykkeeni ei enää uudessa vedossa nouse samalle tasolle kuin edeltävissä eli että en saa itsestäni enää irti täysiä tehoja; ylikunnon vaara uhkaa. Erityisesti yli 150 metrin vedoissa seuraan maksimisykettä: mitä korkeammalle se nousee, sitä paremmassa irtiottokyvyssä olen.

Jos taas juoksen alle täysvauhtisia eli 80 - 95 prosenttisia vetoja määräminuuttivälein, tärkeintä ei olekaan palautuminen vaan kehittää maitohapon sietämistä lihaksistossa, maitohappokylvyt; tavattoman harvoin vain olen juossut tällaisia vetoja selattuani kalentereita syksystä 2012 lähtien.

Sykemittari on tärkein niinä päivinä, jolloin on tarkoitus juosta palauttavia vetoja, joissa lihaksissa oleva maitohappo palaa energiaksi aerobisella sykealueella. Nimittäin liian usein tapahtui osaltani se, että helppona päivänä innostuin juoksemaan vielä yhden lisäveden kun meno tuntui niin helpolta, jolloin palauttava harjoitus ei ollutkaan enää palauttava; tieto siitä, että jo edeltävässä vedossa liikkuu anaerobisen rajamailla, hillitsee juoksuhaluja.

Kohti brutaalia 400 metrin lopetusta

400 metrin harjoittelu vaatii lujaa itsekuria. Läheskään kaikki yritykset juosta kilpailua jotenkin toistava harjoitus eivät ainakaan minulta onnistu. Tämän päiväiseen olen tyytyväinen: 390 metriä meni kahden pysäytyksen taktiikalla siten, että viimeisellä satasella oli lähestulkoon kilpailua vastaava polte lihaksissa. Olisihan se viimeinen 10 metriäkin jotenkin sujunut, mutta hermostuksissani pysäytin kellon ja lopetin. Syke jäi 169:än, reilusti alle maksimin: kaikkea en saanut irti.

Viime perjantain jälkeen juoksin sunnuntaina 12.1 lentävän 100 m lähes täysillä, 300 metriä 90 prosentin vauhdilla 200 metrin nykykunnosta ja lopuksi taas lentävän 100 m. Jos joku kysyy, mikä järki siinä oli, en voi antaa muuta selitystä kuin että lihakset kaipasivat rentoja täysvauhtisia satasia, mutta kieltäytyivät maitohappokylvystä 300 metrillä, minkä ottamiseen palautusaika edellisen sunnuntain harjoituksen stressistä oli ilmeisesti liian lyhyt.

Tiistaina 14.1 kävin kokeilemassa Pirkkahallin rataa ja pystyin juoksemaan täysvauhtisen 200 m, mutta aivan rennosti se ei sujunut; syke nousi 168:an; silti pääsin ensimmäistä kertaa harjoituksissa sisällä alle 30 sekunnin. Tosin Pirkkahallin kierros on ylipitkä. Eilen 16.1 juoksin vain palauttavia satasia, koska tiistain ja keskiviikon aikana tuli istuttua ainakin 15 tuntia.

SM-hallit ovat kahden viikon kuluttua; yhden kovan anaerobisen harjoituksen aion tehdä ja kilpailla 26.1.14; muutoin herkistelen.
S